Perinnemaisema

Puustoiset perinnebiotoopit:

Hakamaat

Hakamaat eli haat ovat puustoisia perinneympäristöjä, aidattuja metsiä ja ne sijaitsevat perinteisesti talojen lähettyvillä.

Ne moudostuivat hakamaiksi metsän puustoa ja pensaikkoa harventamalla, jolla pyrittiin lisäämään heinänkasvua.

Niittyjen kasvillisuutta esiintyy hakamaiden aukkopaikoilla runsaammin kuin metsäkasvillisuutta. Tämä oli karjalle ravintona eduksi. Lisäksi karja söi puiden alimpia oksia sekä pensastoa.

Karjan vaikutuksesta kasvillisuuden valonsaanti lisääntyi ja haaoissa olevien puiden latvus pyöristyi.

Hakamailta kerättiin myös polttopuuta ja lehdeksiä.

Pääasiassa hakamaat ovat keskittyneet lehtomaisiin metsiin ja niiden luokittelua tehdään esimerkiksi valpapuulajin mukaisesti.

Nykyään haat ovat tuoreiden niittyjen jälkeen yleisin perinnebiotooppityyppi. Hakamaat jakautuvat melko tasaisesti koko maassa. Yleisin hakamaa on sekapuustoinen, mutta myös muuntyyppisiä hakamaita esiintyy, joskin esimerkiksi perinteinen koivuhaka on vähentynyt runsaasti. Itä-Suomessa tavataan vielä kaskikierron vaikutuksesta muodostuneita harmaaleppähakoja. Lisäksi tavataan muutamia harvinaisia jalopuuhakoja Varsinais-Suomessa sekä erityisen harvinainen Suomessa, monimuotoisuuden erikoisuus, tammihaaat.

Kaskimetsät

Kaskimetsät ovat syntyneet aikoinaan kaskiviljelyn kautta. Kaskiviljely on alkukantainen maanviljelytaito. Kaskeamista on käytetty metsäisillä alueilla raivattaessa metsää pelloiksi.

Kaskettaessa, metsä on hakattu ja poltettu, jolloin maaperä on saatu sopivaksi viljelyyn.

Kaskettua aluetta käytettiin muutaman sadon ajan, jonka jälkeen tehtiin uusi kaski toisaalle.

Vanha kaski jätettiin metsittymään ja siitä muodostui yleensä lehtipuuvaltainen metsikkö.

Kaskiviljely saatettiin aloittaa myös uudelleen muutaman vuoden kuluttua vanhan kaskipellon kaskeamisella.

Varsinaisen kaskiviljelyn loputtua, kasketut alueet jäivät laitumiksi ja ne toimivat karjan laidunmaina, vähitellen metsittyen.

Nykyään varsinaisia kaskimetsiä on vähän, mutta kaskeamisen vaikutuksia voidaan silti havaita nykymetsissä, joissa on aikoinaan suoritettu kaskeamista.

Varsinaisia kaskimetsiä on säilynyt vain noin 300 hehtaaria ja ne on luokiteltu arvokkaiksi perinnebiotoopeiksi.

Kaskiviljely on jaettu kolmeen erityyppiseen kaskityyppiin.

- Tavallinen kaski, joka tehtiin lehtimetsään tai lehtipuuvaltaiseen sekametsään.

- Havumetsäkaski eli huuhta, joka tehtiin havumetsään tai havupuuvaltaiseen sekametsään.

Huuhdat olivat yleensä kaskeamatonta luonnonmetsää.

- Tuorekaski eli rieskamaa, joka tehtiin nuoreen pensasmaiseen lehtimetsään.

Puut kaadettiin keväällä, poltettiin heti ja kylvö tapahtui välittömästi.

Lehtoniityt - lehdes-, vesa- ja lepikkoniityt

Lehtoniityt ovat perinteisen maatalouden muovaamia puustoisia niittyjä. Lehtoniittyjen käyttö on liittynyt kuivaheinän tuotantoon sekä kerppujen keräykseen. Näitä niittyjä on raivattu yleensä lehtoihin tai lehtomaisiin metsiin, sekä viljelemättä jääneille pelloille ja kaskille.

Lehtoniityt jaetaan kolmeen päätyyppiin eli lehdes-, vesa- sekä lepikkoniittyihin.

Lehtoniityt ovat erittäin runsaita eliölajeiltaan ja ne ovat merkittäviä luonnon monimuotoisuuden kannalta. Lehtoniityillä esiintyy useita uhanalaisia ja vaarantuneita lajeja. Näiden olemassa olo on riippuvainen lehtoniittyjen hoidosta.

- Lehdesniityt

Lehdesniityt ovat harvapuustoisia niittyjä, joilla kasvaa pääasiassa lehtipuita ja erilaisia pensaita. Puu- ja pensaskasvillisuus pyritään pitämään harvalukuisena avoimuuden säilymiseksi. Näiden niittyjen erikoisuus on juuri puut, joille tehtävä toimenpide juontaa niityn nimeksikin. Toimenpidettä nimitetään lehdestykseksi, jossa puut latvotaan ja niistä kerätään latvat ja oksat lehtineen. Talteenotetut latvukset ja oksat ovat tarkoitettu karjalle rehuksi talven ajaksi. Tämä oli erityisen tärkeä ravinnonlisä karjalle heinien ohella talvella. Kyseisestä rehusta käytetään kerppu-nimitystä.

Lehdestys suoritetaan puille muutaman vuoden välein, jonka seurauksena kasvu on hidasta ja niistä tulee yleensä monihaaraisia ja vänkyröitä. Lehdestyskohta oli yleensä aina melko korkealla, jotta karja ei olisi syönyt varhaisia vesoja.

Latvomista tapahtui lähinnä Ahvenanmaan ja Lounais-Suomen saariston alueella sekä rannikkoseudulla. Tosin, joissakin paikoissa harjoitettiin myös puiden kaatamista ajoittain tyveltä, jolloin puut uusiutuivat kantovesoista. Näitä vesaniittyjä on esiintynyt Pohjanmaan rannikolla.

Lehdes- ja vesaniittyjen ero onkin juuri puuston käyttössä.

Perinteisesti lehdestys on suoritettu heinänkorjuun ja jälkilaidunnuksen jälkeen syyskesällä ja syksyllä, jolloin oksat katkottiin ja sidottiin kerpuiksi. Lisäksi poistettiin huonokuntoisia puita. Usein saatiin talveksi myös polttopuuta.

Tärkeimpiä latvottuja puita ovat olleet koivu, saarni ja tervaleppä sekä pihlaja. Vesottuja puita ja pensaita ovat olleet mm harmaaleppä, pähkinäpensas, koivu ja pajut.

Nykyisin lehdesniittyjä on hyvin vähän. Lehdesniityt ovat kadonneet puuston ja pensaikon lisäännyttyä ja laidunnuksen tarpeiden muuttuessa. Lehdesniittyjen perinteinen käyttö jatkui pisimpään Saaristomeren alueella, loppuen sielläkin 1960 -luvulla. Nykyään lehdesniittyjen olemassaolon turvaamiseksi, niitä on hoidettava.

Lehdesniityt ovatkin yksi luonnonsuojelulain 29§:ssä luetelluista suojeltavista luontotyypeistä.

- Lepikkoniityt

Lehdesniittyjä vastaavia puustoisia lepikkoniittyjä on esiintynyt Perämeren rannikolla sekä Kainuussa. Kainuun vaarajakson lepikkoniityt olivat entisille kaskiahoille kasvaneita puistomaisiksi harvennettuja lepikoita. Kainuulaisilla lepikkoniityillä harmaalepät jätettiin kasvamaan yleensä 5-10 metrin välein, jolloin saatiin runsas heinän kasvu. Lepikkoniityillä vesominen oli lehdestystä yleisempää. Tätä nykyä lepikkoniittyjä ei enää ole.

Metsälaitumet

Metsälaitumet ovat sijainniltaan olleet yleensä kauempana asutuksesta ja niillä kasvillisuus muodostui pääasiassa metsäkasvillisuudesta. Puuston määrä on runsas, mutta kasvillisuuden rakenne on vaihtelevampaa kuin talousmetsissä.

Yleisesti metsälaitumet ovat puustoltaan tiheitä, vaihtelevia kooltaan ja iältään sekä monilajisia. Puuston väleihin on muodostunut niittyjä. Metsälaitumia ilmentävät myös, varsinkin pitkään käytössä olleita, muurahaiskeot, lahopuut ja omaleimainen, runsas sienilajisto.